Blogahdustaukoa kesti taasen hurjat kaksi viikkoa. Tuona aikana ehti tapahtua yhtä jos sun toistakin asiaa. Pelasin Lost Planetin pari viikkoa sitten läpi ja sain myös tarpeekseni Viva Piñatasta. KonsoliFINissä 800 uutisen raja meni rikki (uuuu!) ja Gamerscoressa ylitettiin 18000 pojon raja. Eeppisesti tämä tapahtui Guitar Hero II:n parissa tiukan setin jälkeen. Aivan, minunkin oli pakko päästä testaamaan tuo suoranaiseksi ilmiöksi yltynyt pelisarja.
Korjatakseni tämän blogahtamattomuuteni, kokoan tärkeimmät kohdat nopeaan plokahdukseen.
Ensiksi käsiteltäköön vanhin asia eli Lost Planet. Demot lupasivat hyvää, mutta lopputulos petti jonkin verran. Graafinen loistokkuus on toki edelleen tallella, mutta etenkin juonta kuljettavat välinäytökset sekä tekoäly aiheuttivat naurunpyrskähdyksiä. Tämä ei tainnut olla tekijöiden tavoitteena. En oikeasti voinut pitää pokkaani, kun välillä ruutuun työnnettiin NIIIN kornia tavaraa, jotta huh huh! Negatiivisia huomioita korostaa kehno ääninäyttely. Vihollisten tosiaan on sekin aika surkea. Koulutetuilla sotilailla ei paikoin tuntunut olevan mitään käsitystä ympäristöstään, sillä pelaaja voi napsia rivistä sotilaista yksi kerrallaan hengiltä herättämättä sen suurempaa huomiota. Viholliset eivät myöskään suuremmalti välitä toveriensa turvallisuudesta.
Kenttäsuunnittelu ei mitään erityisiä moitteita tai kehuja ansaitse. Putkeahan tuo on, mutta eteen tulee joitakin mielenkiintoisia kohtauksia ja pomotaisteluita, jotka jaksavat pitää mielenkiintoa yllä. Toiminta on sangen miehekästä erityisesti komeiden räjähdysefektien ansiosta. Tavallinen räiskiminen tuntuu hieman munattomalta, kun viholliset eivät mitenkään suuremmalti laukauksiin tuntuneet reakoivan. Eniten pelissä häiritsevät kuitenkin animaatiot, jotka aktivoituvat esimerkiksi sankarin joutuessa räjähdyksen ruhjomaksi. Hahmo lentää tällöin maahan ja nousee pystyyn hitaahkosti. Tiedän, että tämä on tavallaan luonnollista ja realistista, mutta varsinkin pomotaisteluissa nämä animaatiot alkoivat nyppiä. Roboteilla räimiminen olikin enemmän minun mieleeni. Sotakoneilla pääsee räjäyttelemään vihulaisia tehokkaammin, näyttävämmin ja sutjakkaammin.
Lost Planetin moninpeli oli melkoinen pettymys, osittain jo mainitsemieni syiden takia. Ilmassa leijunut lagi ei helpottanut pelisessioita. Ehkä suuhun olisi jäänyt parempi maku, jos olisin päässyt kunnon suomiporukalla vääntämään, mutta nyt kävi näin. Kokemuksieni perusteella voisin heittää pelille eeppisyysasteikolla 6/10 eli hitusen keskivertoa parempi peli.
Viva Piñata onkin hieman erilainen kokemus. Pelissähän peuhataan puutarhassa, jonne voi houkutella ympäristöstä erikoisia elukoita asukeiksi. Jokaisella Piñatalla on omat vaatimuksensa, joten puutarhaa joutuu muokkailemaan aina tietyn lajin saamiseksi jäämään. Joku saattaisi tuomita Viva Piñatan lastenpeliksi sen värikkään ulkoasun perusteella, mutta sehän nyt olisi melkoinen virhe. Pinnan alta löytyy syvyyttä, ja puutarhan muokkaaminen on oikeasti hauskaa. Graafisesti peli on näyttävä ja mukavan värikäs, mikä on aina plussaa näinä synkkinä aikoina. Raren peliin ymppäämä huumori sekä suloisen lutuiset hahmot saavat suun kerta toisensa jälkeen vääntymään hymyyn. Herranjestas, nehän saivat väännettyä hyttysestäkin söpön elukan!
Piñatojen parissa peuhastaminen sopii kaikenikäisille. Pelistä puuttuu kuitenkin suomenkielinen lokalisaatio. Pidemmän päälle Piñatojen parittaminen käy tylsäksi, mutta kyllä puutarhaa yli 10 tuntia hoitaa mielellään. Peli-ikää olisi voinut kasvattaa vaikkapa hieman parempi verkkototeutus. Nyt täytyy tyytyä lähettelemään kavereille Piñatoja. Sekä parittamaan näitä. Ja parittamaan lisää.
Taas tiukka paikka heittää minkäänlaista arvosanaa pelille, mutta eiköhän tuo 8/10 anna tarpeeksi hyvän kuvan.
Guitar Hero II:n parissa olen viettänyt aikaa mukavasti viimeisimmän viikon aikana. Yllätyin, kuinka nopeasti pelin henkeen pääsee mukaan. En ollut aikaisemmin koskenut pahemmin rytmipeleihin, mutta nyt olen läpäissyt uramoodin mediumilla sekä kaksi ensimmäistä biisisettiä hardilla. Kieltämättä tuo hard on ehkä jo vähän liian kova pala minulle, kun tämmöinen käsi olen.
Pelin biisivalikoima ei valtavasti minulle tuttuja nimiä sisältänyt, mutta useimmat sopivat siihen loistavasti. Cheap Trickin Surrender jäi välittömästi soimaan päässä, olihan kyseessä ensimmäisiä soittamiani biisejä. Mielenkiintoisena ilmiönä on mainittava efekti, joka syntyy helposti varsinkin vaikeammilla vaikeustasoilla pelatessa. Soitettavat nuotit rullaavat ruudulla niin kovaa, että niitä seuratessa silmät sekoavat täysin. Kun hard-session jälkeen koittaa katsella vaikkapa tietokoneruutua, on siinä näkyvä teksti yhtä söherrystä ilman silmien siristelyä.
Onhan tuo Guitar Hero II melkoinen pakkaus joka tapauksessa, vaikkei ehkä ihan minun pelini olekaan. Olenhan käsi, enkä julmetusti aikaa jaksa harjoitteluun pistää. Ennemmin vaikka hankin oikean kitaran ja alan sillä soitella. Jokaisen pelaajan tuota täytyy kuitenkin kokeilla. Pakko on, aivan pakko. Tälle pelille en arvosanaa anna, kokeilkaa itse, sillä se kannattaa. Vielä näin ennen nukkumaanmenoa on välttämätöntä mainita tuosta kauhistusta herättäneestä päivityksestä. Minulla se ei aiheuttanut mitään ongelmia. Peli ei ole kaatunut kertaakan.
Niin joo, onhan tässä yhtä sun muuta työn alla ollut, kun en ole blogiin kirjoitellut. Ehkäpä jotain juttua tulee näkyville lähipäivinä.
Ensi viikolla alkavat muuten työt =I Ja huomenna/tänään MM-kisat! Johan nyt.
