Stargate Atlantiksen viimeinen jakso näytettiin perjantaina Pohjois-Amerikassa. Vuoden 2004 kesällä käynnistynyt sarja ehti ihastuttaa ja vihastuttaa – henkilökohtaisesti jaksoin nauttia sen tarjoamasta viihdykkeestä loppuun saakka, joten katsoin sopivaksi kirjoittaa jotain aiheesta aivan spontaanisti, aitoon blogahdustyyliin. Jos et ole katsonut sarjaa, pelkäät spoilereita tai kaihdat kamalaa tekstiä, ei tähän blogahdukseen kannata kajota.

Henkilökohtaisesti Atlantis tiivistyi erityisesti yhteen hahmoon: David Hewlettin näyttelemään Rodney McKayhyn. Sarjan hahmoja on syytetty yksiulotteisuudesta, mutta McKayn kohdalla tämä ei voi päteä. Hewlett taitaa huumorin ja draaman erinomaisesti. Uskallan myöntää, että viidennellä tuotantokaudella odotin lähinnä McKayn edesottamuksia. Hänen suhteensa mihin tahansa muuhun hahmoon oli mielenkiintoinen, sillä McKay itsessään oli onnistuttu rakentamaan onnistuneesti. Hän debytoi SG-1:n viidennellä tuotantokaudella ylimielisenä ja itseluottamusta puhkuvana nerona, josta kukaan ei pitänyt. Viidennen kauden finaaliin mennessä hahmo on kokenut melkoisen muodonmuutoksen, mutta hätäiset selitykset, valtava itseluottamus sekä kädettömyys todellisen hengenvaaran ja naisten edessä ovat säilyneet mitä suurimmissa määrin. McKayn huippujaksojen pariin palaa aina mielellään. Jaksan aina vain nauraa sille, kuinka hän pitää asettaan ja paukuttaa silmät kiinni tai väittelee Zelenkan kanssa hädän hetkellä.

Minulle Atlantis oli siis pitkälti David Hewlett -show’ta, joten toivonkin Hewletille hyvää jatkoa tulevien projektien parissa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö sarjasta olisi jäänyt muutakin käteen. Viiden vuoden aikana nähtiin huvittavia jaksoja, jotka osoittivat kirjoittajien hyvän käsityksen sarjansa vahvuuksista. Toisinaan homma ei luistanut aivan niin hyvin: finaalissakin on huomattavissa pientä kiiruhdusta. Olisin mieluusti nähnyt loppuhuipennuksen tyyliin SG-1:n kasikauden kolmen jakson supereeppisyyttä (The Reckoning Part 1 & Part II, Threads) tai Atlantiksen ensimmäisen kauden lopetus (The Siege). Nämä kiiruhdetut lopetukset tuntuvat laimeilta, kun kylkeen lykätään vielä turhan helppoja ratkaisuja ja hätäisesti rakennettuja käänteitä.

Sarjan suurimpia vahvuuksia oli loppuun asti, ettei se ottanut itseään liian vakavasti. SG-1:n myöhemmiltä kausilta tuttu semi-vakava meininki eli hyvin mukana Atlantiksen arjessa. Viiden kauden aikana nähtiin hyviä ja huonompia juonikuvioita. Pahiksista parhaiten mieleeni jäivät Genin Kolya (miestä näytellyt Robert Davi muuten on Halo-trilogian kahdessa viimeisessä osassa mukana) ja sitä kautta sarjaan tuotu Todd-wraith.

Vaikka puhunkin Atlantiksesta ehkä hieman menneessä muodossa, sarja tai Stargate ei ole kuollut vielä. Atlantis jatkuu SG-1:n tapaan elokuvina. Stargate-universumin sarjojen perinteitä jatkaa uusi Universe, jonka pitäisi puskea eetteriin loppuvuodesta. En oikein tässä vaiheessa osaa sanoa olevani siitä kovinkaan innostunut, mutta kysykää uudelleen seitsemän kuukauden päästä ja olen karahka kovana mehustelemassa pilottia. Tai sitten en!