No, I think we’re just getting started

Koska en koskaan voi lopettaa Halosta paasaamista ja vaahtoamista, on suoritettava blogahdus. Tällä kertaa meillä täällä Lammasliivi-blogissa ovat kuvat, ah niin kauniit kuvat.

Innostuin tuossa maanantaina tarkastelemaan teemaviikon loppurypistyksestä käteen jääneitä kuvia, joista mielestäni ainakin osa on oikeasti hienoja. Niinpä kokosin ne kuvat flickriin muidenkin ihasteltavaksi. Kokoelma sisältää ruutuja kampanjasta sekä panoramoja yksin- ja moninpelistä. Koko kirjastoon pääsee täältä: http://www.flickr.com/photos/28562477@N05/

Halo, it’s finished

Tänään se sitten päättyi. Kovan aherruksen tuloksena syntyi kuin syntyikin seitsemän Halo-artikkelia KonsoliFINiin. Tietenkin ideat eeppisestä videosta tai kilpailusta kaatuivat matkalla, mutta ne voidaan toteuttaa myöhemminkin. Käykää ihmeessä lukemassa teemaviikon satoa.

Nyt kun kyseinen projekti on saatu pois alta, voisin periaatteessa keskittyä Lost in Spaceen, joka kylläkin liippaa lähetä Haloa. Aika läheltä Toisaalta mieleni tekisi pelata läpi Bad Company, Metal Arms, Halo 3 yksin Legendarylla, GTA IV ja C&C3: Tiberium Wars. Ja onhan tuo Burnout Paradisekin hiukan vaiheessa…

Tekemistä siis riittää. Ja nyt maanantai-iltana silmät tarkkana, sillä Bungie saattaa kertoa jotain kivaa

Forza 2 - enemmän kuin autopeli

Viime viikot ovat menneet tehokkaasti Forza 2:n parissa. Microsoftin superautoilupeli on nimittäin melkoinen pakkaus, vaikka vikojakin pakettiin kuuluu. Sisällöllisesti harmittaa eniten ratojen vähäinen määrä. Oikean maailman radoista tarjotaan virtuaaliversioina Suzuka, Road Atlanta, Mugello, Sebring, Nürburgring, Silverstone, Tsukuba sekä Laguna Seca. Näistä Silverstone on visuaalisesti tylsä, eikä Sebringistä pidä kukaan. Suzuka sen sijaan osoittautui yllättävänkin hauskaksi radaksi. Se tarjoaa sopivassa suhteessa suoria, nopeita mutkia, hitaita mutkia ja kaikkea siltä väliltä. Aitojen kilparatojen päälle lyödään vielä kuvitteellisia raitteja: Maple Valley, Sunset Peninsula Infield, Nissan Speedway, New York sekä rasittava testirataviritelmä.

Jokaisesta radasta (paitsi Nyrrestä) on ajettavissa lisäksi lyhyempiä versioita, joistakin jopa useampia. Täysin kuvituksellinen ja mielikuvitukseton testirata voidaan ajaa joko yhtenä pitkänä pötkönä tai ties kuinka monena lyhyempänä rinkulana. Kaikilla (?) voi vielä kaahailla “väärään” suuntaankin, jotta ratamäärä saataisiin mahdollisimman suureksi.

Todellisuudessa ratatarjonta jää kuitenkin hieman laihaksi. Todellisia helmiä ovat oikeastaan jo kehuttu Suzuka, Maple Valley ja Laguna Seca. Etenkin jälkimmäisen legendaarinen mäkisupermutka on aina yhtä hauska ja pelottava, riippuu vähän ajaako takana itse Hamilton.

Yksinpeliä jauhaessa radat tulevat vähän turhan tutuiksi, ja yleensäkin tekoälyn kanssa kilvoittelemiseen tahtoo kyllästyä uratason noustessa lähelle maksimia. Verkossa asiat ovat kuitenkin toisin, sillä kahdeksan pelaajan skaboissa jännitystä riittää yleensä lähdöstä maaliin. Jos vaurionmallinnus asetetaan lisäksi simulaatiolle, kannattaa kolareja vältellä tosissaan - muuten komea rengasvalliosuma koituu pian kohtaloksi. Useimmiten vahingot on käännetty nuppiin, ja joskus jälki on sen mukaista.

Verkkopeli on toteutettu mainiosti. Yksinpelissä autoihin käytettävää rahaa voi kerätä kavereiden kanssa ajellessakin, eikä turhia rajoituksia ole. Serverin isäntä voi määritellä asetukset tarkasti ja kattavasti aina käytettävistä avuista ja kuvakulmista auton tehoon ja valmistusmaahan saakka. Radalla lagia ei suomalaisten kesken pahemmin näy, ellei jollakulla ole kovin ruuhkaista kaistaa.

Kisoja voi tosiaan ajaa vakioautoilla tai sitten omasta autotallista löytyvillä viritetyillä rasseilla. Näin tapahtumiin saadaan vaihtelua. Joskus on kiva paahtaa Peninsulan suorilla kaasu pohjassa R2-luokan tykeillä, joskus taas asettuu mieluummin Minin ratin taakse.

Joskus ajot yltyvät sanoinkuvaamattoman jännittäviksi, kun ajaa aivan toisen peräpuskurissa kiinni, eikä näkyvyyskään ole paras mahdollinen. Siinä sitä sitten koittaa välttää osumasta vastustajaan, mutta yrittää samalla pitää eron mahdollisimman pienenä, jotta ovelan ajolinjan, imun tai vaikka vastustajan virheen takia pääsisi nopeasti kuittaamaan. Ohittaminen on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Osa kuskeista osaa valita ajolinjansa niin, ettei tilanteita pääse syntymään. Oman yllätysmomenttinsa kisoihin tuovat erilaiset autot. Toisaalta samoilla autoilla ajettavat kisat pistävät taidot todella puntariin ja pysyvät yleensä sangen tasaisina.

Jos radalla tapahtuu jotain epäilyttävää, voi tapahtumat tarkistaa tallennettavista uusinnoista. Uusintojen toteutus on kuitenkin hieman huono, sillä etenkin käytettävyydessä riittäisi korjattavaa. Nyt lähes jokaista napinpainallusta seuraa pieni lataustauko. Lisäksi TV-kameraa jäljittelevät valmiskuvakulmat ovat aika heikkoja ja yllätyksettömiä.

Hekumaalisista hetkistä voi napsia myös kuvia (Joku jo varmaan huomannutkin tämän). Näin voi todistella vaikkapa kokemiaan vääryyksiä tai tallentaa muuten vain eepillisiä hetkiä. Harvemmin kolarit jäävät kaivelemaan niin pahasti, että niiden takia pitäisi alkaa osoitella sormella oikein kuvien kera. Ei käy kuitenkaan kieltäminen, etteivätkö kisatapahtumat nostaisi pintaan tunteita. Jälkeenpäin tilanteita muistellaan joka tapauksessa huvittuneena.

Jo ensimmäisen Forzan erotti muista autopeleistä sen tyylikäs maalaustyökalu, joka tekee kakkosessa paluun entistä uhkeampana. Sen avulla voi luoda oikeasti komeita maalauksia autoihinsa ja nyt vieläpä aikaisempaa helpommin, sillä mukana on hyviä paikkauksia edelliseen verrattuna. Työtä ja keskittymistä vaaditaan kuitenkin, jotta syntyisi eepillisiä taideteoksia. Lisäksi pitää oikeasti osata tehdä jotakin, ja minähän en tietenkään osaa. Sen tietää Haksokin.

Erittäin toimiva verkkopeli, kattavat muokkausmahdollisuudet ja yleensäkin laadukas toteutus nostavat Forza 2:n melkoiseksi autoilueepokseksi ylitse tavallisten kaahailujen. Valittamisen aihettakin tarjotaan, joten vielä riittää petrattavaa jatko-osaan. Miten olisivat todelliset supergrafiikat tai dynaamiset sääolosuhteet? On myös mielenkiintoista nähdä, korjataanko ratapuutosta (maksullisella) ladattavalla sisällöllä.

Joka tapauksessa olisi tyhmää jättää Forza 2 väliin, mikäli omistaa Xbox 360:n ja autopelit ovat vähänkään lähellä sydäntä. Se tarjoaa paljon sekä noviiseille että HC-jannuille. Ratin kanssa ilmeisesti vielä paljon enemmän. Jos taas muunlainen ajelu on enemmän mieleen, tarjoavat kesäiltojen ratoksi viihdettä Colin McRae sekä supisuomalainen Flatout: Ultimate Carnage, josta kenties laadukkaampaa tarkempaa juttua rustailen myöhemmin.

Varjojuoksu Vol 2

Noin, nyt se on ulostettu - Shadowrun-ennakko meinaan. Juttu ehti kyteä mielessä ja työpöydällä super kauan. Ennakko sisältää samaa asiaa kuin jo aikaisemmin blogissani julkaisemani katsaus, mutta toisaalta mittavasti uuttakin. Pelitunteja on kertynyt paljon enemmän, joten käsitys pelin luonteesta on paljon parempi. Sen takia päätinkin luoda ennakon kaveriksi kovemman profiilin videon. Videon voi katsastaa ennakon lopusta YouTube-muodossa tahi sitten ladata perinteisesti koneelleen myös tästä. Palautetta saa ja pitää antaa, jotta tiedän, kannattaako tuommoinen juonnettu tyyli ottaa tavaksi.

MM-kisojen ensimmäiseltä päivältä en mitään nauhoittanut, vaikka Venäjän vakuuttavasta esityksestä jotain olisi voinutkin. Osasyynä tähän voi pitää teknisiä ongelmia.

Älkääkä kysykö mitään minulta KonsoliFINin uudesta ulkoasusta/tuosta Oblivion-mainoksesta. “I’m just doing my job”.

Lost Planet, Viva Piñata ja… Guitar Hero II?!

Blogahdustaukoa kesti taasen hurjat kaksi viikkoa. Tuona aikana ehti tapahtua yhtä jos sun toistakin asiaa. Pelasin Lost Planetin pari viikkoa sitten läpi ja sain myös tarpeekseni Viva Piñatasta. KonsoliFINissä 800 uutisen raja meni rikki (uuuu!) ja Gamerscoressa ylitettiin 18000 pojon raja. Eeppisesti tämä tapahtui Guitar Hero II:n parissa tiukan setin jälkeen. Aivan, minunkin oli pakko päästä testaamaan tuo suoranaiseksi ilmiöksi yltynyt pelisarja.

Korjatakseni tämän blogahtamattomuuteni, kokoan tärkeimmät kohdat nopeaan plokahdukseen.

Ensiksi käsiteltäköön vanhin asia eli Lost Planet. Demot lupasivat hyvää, mutta lopputulos petti jonkin verran. Graafinen loistokkuus on toki edelleen tallella, mutta etenkin juonta kuljettavat välinäytökset sekä tekoäly aiheuttivat naurunpyrskähdyksiä. Tämä ei tainnut olla tekijöiden tavoitteena. En oikeasti voinut pitää pokkaani, kun välillä ruutuun työnnettiin NIIIN kornia tavaraa, jotta huh huh! Negatiivisia huomioita korostaa kehno ääninäyttely. Vihollisten tosiaan on sekin aika surkea. Koulutetuilla sotilailla ei paikoin tuntunut olevan mitään käsitystä ympäristöstään, sillä pelaaja voi napsia rivistä sotilaista yksi kerrallaan hengiltä herättämättä sen suurempaa huomiota. Viholliset eivät myöskään suuremmalti välitä toveriensa turvallisuudesta.

Kenttäsuunnittelu ei mitään erityisiä moitteita tai kehuja ansaitse. Putkeahan tuo on, mutta eteen tulee joitakin mielenkiintoisia kohtauksia ja pomotaisteluita, jotka jaksavat pitää mielenkiintoa yllä. Toiminta on sangen miehekästä erityisesti komeiden räjähdysefektien ansiosta. Tavallinen räiskiminen tuntuu hieman munattomalta, kun viholliset eivät mitenkään suuremmalti laukauksiin tuntuneet reakoivan. Eniten pelissä häiritsevät kuitenkin animaatiot, jotka aktivoituvat esimerkiksi sankarin joutuessa räjähdyksen ruhjomaksi. Hahmo lentää tällöin maahan ja nousee pystyyn hitaahkosti. Tiedän, että tämä on tavallaan luonnollista ja realistista, mutta varsinkin pomotaisteluissa nämä animaatiot alkoivat nyppiä. Roboteilla räimiminen olikin enemmän minun mieleeni. Sotakoneilla pääsee räjäyttelemään vihulaisia tehokkaammin, näyttävämmin ja sutjakkaammin.

Lost Planetin moninpeli oli melkoinen pettymys, osittain jo mainitsemieni syiden takia. Ilmassa leijunut lagi ei helpottanut pelisessioita. Ehkä suuhun olisi jäänyt parempi maku, jos olisin päässyt kunnon suomiporukalla vääntämään, mutta nyt kävi näin. Kokemuksieni perusteella voisin heittää pelille eeppisyysasteikolla 6/10 eli hitusen keskivertoa parempi peli.

Viva Piñata onkin hieman erilainen kokemus. Pelissähän peuhataan puutarhassa, jonne voi houkutella ympäristöstä erikoisia elukoita asukeiksi. Jokaisella Piñatalla on omat vaatimuksensa, joten puutarhaa joutuu muokkailemaan aina tietyn lajin saamiseksi jäämään. Joku saattaisi tuomita Viva Piñatan lastenpeliksi sen värikkään ulkoasun perusteella, mutta sehän nyt olisi melkoinen virhe. Pinnan alta löytyy syvyyttä, ja puutarhan muokkaaminen on oikeasti hauskaa. Graafisesti peli on näyttävä ja mukavan värikäs, mikä on aina plussaa näinä synkkinä aikoina. Raren peliin ymppäämä huumori sekä suloisen lutuiset hahmot saavat suun kerta toisensa jälkeen vääntymään hymyyn. Herranjestas, nehän saivat väännettyä hyttysestäkin söpön elukan!

Piñatojen parissa peuhastaminen sopii kaikenikäisille. Pelistä puuttuu kuitenkin suomenkielinen lokalisaatio. Pidemmän päälle Piñatojen parittaminen käy tylsäksi, mutta kyllä puutarhaa yli 10 tuntia hoitaa mielellään. Peli-ikää olisi voinut kasvattaa vaikkapa hieman parempi verkkototeutus. Nyt täytyy tyytyä lähettelemään kavereille Piñatoja. Sekä parittamaan näitä. Ja parittamaan lisää.

Taas tiukka paikka heittää minkäänlaista arvosanaa pelille, mutta eiköhän tuo 8/10 anna tarpeeksi hyvän kuvan.

Guitar Hero II:n parissa olen viettänyt aikaa mukavasti viimeisimmän viikon aikana. Yllätyin, kuinka nopeasti pelin henkeen pääsee mukaan. En ollut aikaisemmin koskenut pahemmin rytmipeleihin, mutta nyt olen läpäissyt uramoodin mediumilla sekä kaksi ensimmäistä biisisettiä hardilla. Kieltämättä tuo hard on ehkä jo vähän liian kova pala minulle, kun tämmöinen käsi olen.

Pelin biisivalikoima ei valtavasti minulle tuttuja nimiä sisältänyt, mutta useimmat sopivat siihen loistavasti. Cheap Trickin Surrender jäi välittömästi soimaan päässä, olihan kyseessä ensimmäisiä soittamiani biisejä. Mielenkiintoisena ilmiönä on mainittava efekti, joka syntyy helposti varsinkin vaikeammilla vaikeustasoilla pelatessa. Soitettavat nuotit rullaavat ruudulla niin kovaa, että niitä seuratessa silmät sekoavat täysin. Kun hard-session jälkeen koittaa katsella vaikkapa tietokoneruutua, on siinä näkyvä teksti yhtä söherrystä ilman silmien siristelyä.

Onhan tuo Guitar Hero II melkoinen pakkaus joka tapauksessa, vaikkei ehkä ihan minun pelini olekaan. Olenhan käsi, enkä julmetusti aikaa jaksa harjoitteluun pistää. Ennemmin vaikka hankin oikean kitaran ja alan sillä soitella. Jokaisen pelaajan tuota täytyy kuitenkin kokeilla. Pakko on, aivan pakko. Tälle pelille en arvosanaa anna, kokeilkaa itse, sillä se kannattaa. Vielä näin ennen nukkumaanmenoa on välttämätöntä mainita tuosta kauhistusta herättäneestä päivityksestä. Minulla se ei aiheuttanut mitään ongelmia. Peli ei ole kaatunut kertaakan.

Niin joo, onhan tässä yhtä sun muuta työn alla ollut, kun en ole blogiin kirjoitellut. Ehkäpä jotain juttua tulee näkyville lähipäivinä.

Ensi viikolla alkavat muuten työt =I Ja huomenna/tänään MM-kisat! Johan nyt.

Messiaan uusi tuleminen lähenee

Tiistai oli hyvä päivä. Sen lisäksi, että Steven Seagal juhli 56-vuotissynttäreitään nyt 10. huhtikuuta, julkistivat Microsoft ja Bungie vihdoinkin Halo 3 -betan aikataulun. 16. toukokuuta on maaginen päivämäärä. Hupi loppuu 6. kesäkuuta.

Lisäksi kauppapaikalla julkaistiin video, joka sisältää paljon asiaa Halo 3:n moninpelistä (lataa Bungien sivuilta). Seuraa mahtipontisuutta tavoitteleva mutta kuitenkin väistämättä säälittävyyteen vajoava analyysi. Fanipojan vouhotusta.

Lomamatka väriseville saarille maistuu

The Elder Scrolls IV: Oblivionin laajennus Shivering Isles julkaistiin viikko sitten, ja ostinhan ma sen. Koska kyseessä on Elder Scrolls, on kokemus eeppisyyttä pullollaan. Lisää aiheesta voi lukea lukemalla KonsoliFINistä haastattelun sekä omia kokemuksiani Shivering Islesista. Samalla kannattaa katsastaa myös video

Varjojuoksu

Pääsin tiongin vinkistä 1UP.com-sivuston avustuksella viekkaasti koikkelehtien lataaman Xbox 360:n Shadowrun-räiskinnän betan. Kyseessä on hieman erilainen FPS, sillä aseiden lisäksi toimintaan kuuluu taikuutta ja teknologiaa. Tämä herättää luonnollisesti ennakkoluuloja peliä kohtaan. Lisää soppaa hämmentävät Shadowrun-sarjan fanit, sillä sarjaa ei välttämättä mieluusti räiskinnän muodossa haluttaisi nähdä.

67935 uhria janoaa kostoa

Bungie päivitti tässä hiljan verkkosivustonsa uuteen kuosiin. Studiolla oli tavoitteena saada uudistus valmiiksi hyvissä ajoin ennen Halo 3 -betaa, jotta samalla päästäisiin senkin puolen systeemejä testaamaan. Supereimpia ominaisuuksia saadaan kuitenkin odottaa messiaspelin julkaisuun asti.

Verkkosivuilta saa katsottua Halo 2:n pelaajakohtaiset Live-tilastot, kuten ennenkin. Nyt päätin kuitenkin hieman tutkia näitä lukuja. Olen pelannut Waloa verkossa kahdella gamertagilla: Paavilla sekä 2kk kestäneellä Tealc 0f Chulakilla. Paavi on edelleen käytössä, joten sille kertyy pelejä varmasti vielä mukavasti, kun uudet H2-kentätkin tekevät tulemistaan.

Laskin nopeasti yhteen molempien tunnusten tilastot, ja luvut ovat pelottavan suuria. Olen ottanut Livessä reilun kahden vuoden aikana osaa 6304 matsiin, joissa tappoja on kerääntynyt yhteensä 67935. Aika hullusti siis. Kuolo on korjannut minut 49545 kertaa. Tappojen ja kuolemien suhde on noin 1,37. Olen myös avustanut 17364 vihulaisen lahtaamisessa.

Tilastoihin otetaan mukaan matchmakingissa pelattujen ottelujen ohella itse järjestetyt custom-matsit, joissa on luonnollisesti tullut pelleiltyä ja keskityttyä muuhunkin kuin frägäilemiseen. Jotkin “ottelut” rajoittuvat 20 sekunnin hyppelemiseen, osa on venynyt monen tunnin sessioiksi erinäisistä syistä.

Oli miten oli, luvut puhuvat pelottavaa kieltä. 67935 jannun virtuaalimaailmassa tappamisen sijasta olisin voinut tehdä jotain hyödyllistäkin, esimerkiksi lukea sivistäviä kirjoja. En kuitenkaan varsinaisesti kadu. Siellä on tapahtunut paljon hienoja asioita. Chronicles of Rybackin kuvaaminen oli Lammasliivi Productionsin syntymisen ja minun itseni kannalta erittäin tärkeä tapahtuma. Tapasin Halo 2:n parissa myös Cubasen aka Smiisin aka Siimin, jonka kanssa tulee vietettyä aikaa Livessä sekä muutenkin hyvin paljon edelleen. Hieno mies. Uskaltaisin sanoa, että Siimin elämäkin olisi hieman erilaista, ellemme olisi kohdanneet taistelutantereilla. Tällä hetkellä hän esimerkiksi tuskin olisi PlayStation 3:n julkaisubileissä.

Tealc 0f Chulakina pelatessani kohtasin Sarge Fletch -gamertagilla taistelleen skotin, joka Tähtiportista innostuneena iski väkisin minut ystävälistalleen. Hän löytyy nykyisin myös messengerin yhteystiedoista, ja juttelemme usein edelleen. Toinen hieno mies.

En kadu pätkääkään. Halo 2 on siitä harvinainen Live-peli, että oikeastaan ainoana Xbox-pelinä PGR3:n ohella se on onnistunut saamaan aikaiseksi ympärilleen todellisen yhteisön, vaikka Liveä usein yhteisöllisyydestään mainostetaan. Uudella sukupolvella en ole vielä vastaavaa huomannut, vaikka esimerkiksi Gears of Warissa olisi potentiaalia. Todennäköisesti kuninkaan syrjäyttäminen vaatii kuitenkin perillisen - tässä tapauksessa Halo 3:n. Odotus on siis kova. alkaisi jo se beta.

Live-peleistä puheen ollen pelailin tänään verkossa Xbox 360:n Burnout Revengeä. Vanhalla sotaratsulla kyseistä nimikettä tuli jauhettua jo jonkin verran, ja jostain kumman syystä päätin sen valkoiselle mötikälle hommata taas. Yksinpeli on pitkittämisen takia oikeastaan melkoista pakkopullaa, mutta Livessä Loppuunpalaminen: Kosto näyttää kyntensä.

Koin todella hilpeitä hetkiä tänään. Ennen kilpailua naama venähti hymyyn, kun peli esitteli parhaiten ranking-listoilla sijoittuneen kuljettajan lähtöruudukosta Time to school the teacher -tekstin kera. Toisen kerran hymy levisi yllättäen kasvoille, kun onnistuin tönäisemään toisen kilpailijan päin vastaantulevaa autoa. Kyseisen pelaajan kohdalle tuli sijoituslistalla vihreä kolmio ja ykkönen merkkinä siitä, että olin hänen “revenge rivalinsa”. Vastaavasti toisen kuskin teilatessa minut tuli hänestä minun revenge rival. Merkiksi tästä ilmestyi listaan punainen kolmio. Seuraavassa lähdössä osoitettiin minulle nämä kilpailijat, jotten varmasti missaisi heitä. Punainen merkki auton päällä kertoo, että tuolle jannulle on pakko kostaa. Vihreä puolestaan näyttää pelaajaa uhkaavat vihulaiset.

Nauroin rempseästi, kun teilasimme toisiamme yhteen menoon. Oli suorastaan eeppistä saada kolme perättäistä takedownia yhdestä kuljettajasta. Vähintään yhtä eepillistä oli tulla teilatuksi kisan viimeisessä mutkassa tiukan taistelun jälkeen. Annoin auton luisua liian huolettomasti, ja kilpakumppani käytti tilanteen hyödykseen saadakseen kostonsa. En ollut missään nimessä turhautunut, vain huvittunut. Erittäin viileältä puolestaan tuntui kohtaus, jossa ajoin tiukasti toisen kuljettajan takapuskurissa kiinni liikenteen seassa puikkelehtien. Sitten yllättäen ylemmältä moottoritien kaistalta väliimme hyppää kolmas kuljettaja, ja pulssi nousee entisestään. Tämmöiset hetket voivat erottaa moninpelin massasta.

Odotan innolla Criterionin sarjan viidettä osaa.

Eeppisyyden rajamailla

Huuu-huuu-huuu-huomenissa on eepillinen päivä kahdestakin syystä. Ensinnäkin huomenna pidetään fysiikan YO-koe. Toinen ja tärkeämpi tapahtuma on SG-1:n kymmenennen tuotantokauden viimeisen jakson näyttäminen ensimmiästä kertaa. Huomenna näemme, kuinka sarja loppuu. Lieneeko sattumaa, että fysiikan YO-koe ja Stargate SG-1:n viimeinen jakso sattuvat samalle päivälle? Epäilen!

Nopean blogahduksen päätteeksi linkitän videoon, jonka nauhoitin kavereiden kanssa änäriä pelatessani. Dallasin Marty Turco sai maalille apurin, kun kakkosveskarikin päätty astella kentälle ilman varoitusta. Mielenkiintoinen bugi, jonka ansiosta kaverillani oli vähän aikaa kentällä kuusi pelaajaa ja maalivahti päälle. Kahden moken kikkaaminen ei onnistunut, mutta haluaisin mieluusti päästä yrittämään uudestaan.

NHL 07 BUGS

Pahoittelen kuvanlaatua, sillä nauhoittamiseen käytin PAL60-tilaa, sekä musiikkia.