Ainakin juonikuvauksensa perusteella kirja kuulostaa varsin mielenkiintoiselta:

Nothing exciting ever happened to fifteen-year-old orphans Eliot and Fiona, who are trapped in the strict, oppressive household of their grandmother. A chance visit, however, reveals that the twins are the offspring of a goddess and Lucifer, Prince of Darkness.

To settle the epic custody battle between these two families, the fallen angels create three diabolical temptations, and the gods fashion three heroic trials to test Eliot and Fiona. The twins need to quickly learn how to use their budding supernatural abilities… for family allegiances are ever-shifting in the ancient, secret world they have entered, and only by sticking together will they be able to survive!

Kirja julkaistaan ainakin Pohjois-Amerikassa 3. helmikuuta. Lisätietoja kirjasta ja kirjoittajasta voi onkia hänen kotisivuiltaan: http://www.ericnylund.net/mortalcoils.html

Henkilökohtaisesti Atlantis tiivistyi erityisesti yhteen hahmoon: David Hewlettin näyttelemään Rodney McKayhyn. Sarjan hahmoja on syytetty yksiulotteisuudesta, mutta McKayn kohdalla tämä ei voi päteä. Hewlett taitaa huumorin ja draaman erinomaisesti. Uskallan myöntää, että viidennellä tuotantokaudella odotin lähinnä McKayn edesottamuksia. Hänen suhteensa mihin tahansa muuhun hahmoon oli mielenkiintoinen, sillä McKay itsessään oli onnistuttu rakentamaan onnistuneesti. Hän debytoi SG-1:n viidennellä tuotantokaudella ylimielisenä ja itseluottamusta puhkuvana nerona, josta kukaan ei pitänyt. Viidennen kauden finaaliin mennessä hahmo on kokenut melkoisen muodonmuutoksen, mutta hätäiset selitykset, valtava itseluottamus sekä kädettömyys todellisen hengenvaaran ja naisten edessä ovat säilyneet mitä suurimmissa määrin. McKayn huippujaksojen pariin palaa aina mielellään. Jaksan aina vain nauraa sille, kuinka hän pitää asettaan ja paukuttaa silmät kiinni tai väittelee Zelenkan kanssa hädän hetkellä.

Minulle Atlantis oli siis pitkälti David Hewlett -show’ta, joten toivonkin Hewletille hyvää jatkoa tulevien projektien parissa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö sarjasta olisi jäänyt muutakin käteen. Viiden vuoden aikana nähtiin huvittavia jaksoja, jotka osoittivat kirjoittajien hyvän käsityksen sarjansa vahvuuksista. Toisinaan homma ei luistanut aivan niin hyvin: finaalissakin on huomattavissa pientä kiiruhdusta. Olisin mieluusti nähnyt loppuhuipennuksen tyyliin SG-1:n kasikauden kolmen jakson supereeppisyyttä (The Reckoning Part 1 & Part II, Threads) tai Atlantiksen ensimmäisen kauden lopetus (The Siege). Nämä kiiruhdetut lopetukset tuntuvat laimeilta, kun kylkeen lykätään vielä turhan helppoja ratkaisuja ja hätäisesti rakennettuja käänteitä.

Sarjan suurimpia vahvuuksia oli loppuun asti, ettei se ottanut itseään liian vakavasti. SG-1:n myöhemmiltä kausilta tuttu semi-vakava meininki eli hyvin mukana Atlantiksen arjessa. Viiden kauden aikana nähtiin hyviä ja huonompia juonikuvioita. Pahiksista parhaiten mieleeni jäivät Genin Kolya (miestä näytellyt Robert Davi muuten on Halo-trilogian kahdessa viimeisessä osassa mukana) ja sitä kautta sarjaan tuotu Todd-wraith.

Vaikka puhunkin Atlantiksesta ehkä hieman menneessä muodossa, sarja tai Stargate ei ole kuollut vielä. Atlantis jatkuu SG-1:n tapaan elokuvina. Stargate-universumin sarjojen perinteitä jatkaa uusi Universe, jonka pitäisi puskea eetteriin loppuvuodesta. En oikein tässä vaiheessa osaa sanoa olevani siitä kovinkaan innostunut, mutta kysykää uudelleen seitsemän kuukauden päästä ja olen karahka kovana mehustelemassa pilottia. Tai sitten en!

Levyn tarjontaan voi tutustua kätevästi Youtubessa. Aloittaa sopii esimerkiksi Ministry of Saintsin virallisesta musiikkivideosta. Toby se tykkää laulella enkeleistä, kuolevista enkeleistä.

Kaikelle on kuitenkin syynsä. Kuten olen aikaisemmin blogissa kertonut, nauhoitusolosuhteeni eivät ole lainkaan ihanteelliset tällä hetkellä, joten olen suosiolla jättänyt kyseisen toiminnan vähemmälle. Lisäksi koulu ja KonsoliFIN vaativat paljon aikaa. Viimeisimmän viikon vietin ahkerasti Fable II:n parissa, kunnes sain torstaina arvostelun ulos. Sitä ennen puolestaan piti purkaa Gears of War 2 -sessioiden tuntemuksia talteen, ennen kuin ne unohtuvat.

Ehkä osaksi näiden tekijöiden summana olen päättänyt lyödä Lost in Space -projektiloton tauolle ja nostaa Lammasliivi-sagan sekä Chronicles of Rybackin seuraavan osan takaisin suunnittelupöydälle – kuin kissan konsanaan. Tällä kertaa asiat ovat kuitenkin toisin. Jotta voisin keskittyä olennaiseen eli tarinankerrontaan, projektien formaatti muuttuu täysin. Suunnittelutyö on vielä aika alkuvaiheissaan, vaikka se alkoi jo keväällä. Haluan antaa ideoilleni tarpeeksi aikaa hioutua täydellisiksi timanteiksi. Silti, tässä pieni tiiseri.

Hyvää eeppisyyden päivää. Tehkää tänään jotain eeppistä.

Päivittelin pitkästä aikaa hieman myös henkilökohtaista kuvaustani sekä korjasin UKK-sivun otsikon suomenkieliseksi. Tavoitteena on saada jossain vaiheessa aikaiseksi jonkinlainen lyhyt tietopakkaus englanniksi, joku eksyy tänne vieraalta maalta asti. Jos mieleen juolahtaa kysymyksiä, esittäkää toki niitä, voitte päästä vaikka tuonne UKK-sivulle kysymyksen esittäjän ominaisuudessa!

E-Day on 26. lokakuuta, sattumoisin (vai onko?) tasan kuukausi Halo 3:n eurooppalaisten synttäreiden jälkeen.  H-Day haastoi E-Dayn, joten kuukauden päästä on pistettävä kova kovaa vastaan.

Muuttaminen ei ole erityisen hauskaa hommaa. Minulla on siitä liikaakin kokemusta. Lohtajalla muutimme minun elinaikanani yhteensä neljästi, ja viidennellä kerralla siirryimme takaisin Kokkolaan. Kuudes muuttoni taphatui siis nyt syyskuun alussa, ja tällä kertaa tilanteesta teki mielenkiintoisen se, etten tuonut mukanani käytännössä mitään huonekaluja. Ainoastaan läppäri, pleikkari, Xbox 360, kaiuttimet, vaatteita ja jotain pientä yleishyödyllistä tavaraa kulki mukana. Huonekalut piti ostaa Espoosta. Palapelistä puuttui se tärkein palanen vielä viime torstaihin saakka: näyttö.

Mietin pitkään, pitäisikö minun hankkia 24” näyttöä vaiko kenties LCD-televisiota. Tyydyin näyttöön resoluution, koon ja hinnan suotuisan yhdistelmän takia. Tein jälleen melkoista tutkimustyötä eli arvoin pitkään eri vaihtoehtojen välillä, kunnes pari viikkoa sitten laitoin Benq:n G2400WT:n tilaukseen. Verkosta onkimieni tietojen pohjalta se sopi hyvin pelaamiseen, mikä oli melkeinpä tärkeintä. Tilasin näytön ServIT-nimisestä firmasta, josta minulla ei ollut minkäänlaista aikaisempaa kokemusta. Otin toimitustavaksi Postipaketti 21 -palvelun, sillä se oli samanhintainen kuin peruspaketti, vaikka 21 toimitetaankin ovelle asti sovittuna aikana. Homma ei sujunut aivan niin näppärästi kuin olisin halunnut.

Ensinnäkin näytön toimitusaika venähti melkein kahteen viikkoon. ServIT tilasi tuotteen aluksi maahantuojalta edellisviikon maanantaina. Tavara saapui kauppaan ilmeisesti viime perjantaina tai tämän viikon maanantaina, sillä silloin se lähti kotiani kohti. Olin jo hieman täpinöissäni, mutta keskiviikkona paketista ei ollut kuulunut mitään. Onneksi älysin käydä tarkastamassa tilanteen seurantakoodilla Postin verkkosivuilta: pakettiin oli ilmeisesti kirjoitettu väärä puhelinnumero, joten Posti ei voinut ottaa minuun yhteyttä. Tarkistin nopeasti ServIT:n sivuilta, olinko muka typottanut puhelinnumeroni ja oikeinhan se siellä oli.

Soitin Postin asiakaspalveluun, jossa varmaan kymmenen minuutin odottamisen jälkeen sain asiani hoidetuksi. Torstaiaamuna kahdeksalta Postista soitettiin odottamastani paketista, ja toimitus sovittiin aikavälille klo 12-15. Harmittelin hieman aikavälin pituutta, mutta toisaalta kaksi ensimmäistä tuntia olivat vapaata, joten saatoin hyvillä mielin jäädä odottelemaan kotiin. Sain lopulta myös tekosyyn jäädä pois ohjelmointiluennolta, kun paketti totta kai tuotiin vasta siinä varttia vaille kolme. Näyttö tuli kuitenkin ehjänä perille ja pienen vehtaamisen jälkeen sain mietittyä pöydälleni joten kuten järkevään järjestyksen. Puhelinnumerosäädöllekin saatiin hyvä selvitys: ServIT:n tytöt ja pojat olivat onnistuneet typottamaan puhelinnumerossani kutosen vitoseksi. Voi luojatar. Ei ihmekään, jos eivät saaneet minua kiinni.

Häslääminen ei loppunut vielä tähän. Olin saanut edellispäivänä toverilta (mahakkaalle kiitoksia) lainaan Xbox 360:n VGA-piuhan, ja sitähän tässä haluttiin heti päästä kokeilemaan. Pienen säätämisen jälkeen tulos oli tyly: kuvaa saati signaalia ei näyttöön tullut. PS3:n HDMI sekä läppärin VGA ja DVI toimivat erinomaisesti, mutta Xbox 360:n VGA ei yksinkertaisesti antanut signaalia. Seuraavana päivänä suuntasin toiselle kaverille (Lloope!) kokeilemaan, onko kyse kaapelin, näytön vai boksin huonoudesta. Samaan aikaan huomasin, että kaapelin 15 pinnistä yksi oli muita lyhyempi. Pienen sherlokoinnin jälkeen sain selville, että kaveri oli ”epäonnekkaasti” onnistunut turmelemaan kaapeliaan tunkemalla sitä väärin päin liittimeen, eikä pinniä saanut vedettyä esiin pihdeillä. Argh!

Tilanteessa ei muu auttanut kuin ryhtyä maggaiveroimaan: otin rakastetun Leathermanini kauniiseen käteeni ja aloin takoa VGA-kaapelin koteloa auki. Väkivaltaisen riehumisen jälkeen kotelo antoi periksi, ja melkein yhtä väkivaltaisen vääntämisen jälkeen sain vedettyä pinnin pysyvästi paikoilleen. Kaapeli kiinni näyttöön ja… se toimii! Sitten mieleen muistuikin se eräs pieni asia, jota häiriötön työskenteleminen komentopisteelläni vaati: reititin. Lauantaina kävin moisen hakemassa kaupasta, ja nyt verkko toimii piuhalla sekä ilman. Olo alkaa pikku hiljaa olla kotoinen. Läppäri, näyttö, pleikkari, kala ja kajarit pelaavat melko saumattomasti yhteen. On kätevää pitää silmällä irkkikaanvaa läppärin näytöltä samalla, kun vääntää Haloa Livessä. PS3:n ja läppärin WLAN karsivat vielä hitusen sitä ikuista piuhahelvettiä. Ah tätä nykyteknologiaa.

Kait tuosta näytöstäkin pitää vielä sananen sanoa. Benq on suhteellisen tunnettu valmistaja, jolla on varsinkin edullisia malleja markkinoilla. G2400WT on niitä edullisimpia 24 tuuman näyttöjä. Malli pohjautuu ilmeisesti samaan paneeliin kuin V2400W ja G2400WD, joihin verrattuna WT:llä on etunaan ainakin parempi jalusta, joka pyörii, nousee, laskee ja venkuloihtee kaikilla tarvittavilla tavoilla.

Kuvanlaatu on HDMI:llä ja DVI:llä kuva erinomaisen ihana. VGA on analoginen, joten tällaisella isolla näytöllä ja 1920×1200-resoluutiolla kuva näyttää ikävän suttuiselta. Pelatessa se ei niin valtavasti haittaa, mutta PC-käytössä se alkaisi nopeasti häiritä. Vakavaa valovuotoa ei tähän asti ole ollut havaittavissa. Näytön edullinen hinta selittyy TN-paneelilla, joita näissä halvimmissa malleissa suositaan lähes poikkeuksetta. Kyseisen tekniikan luonnollisiin heikkouksiin kuuluvat heikot katselukulmat sekä hieman rajallisempi värimaailma. Pelikäytössä nämä puutteet eivät edelleenkään nouse pullonkauloiksi, ja näyttö on tarvittavan nopea pysyäkseen mukana tiukimmassakin toiminnassa. Kuvankäsittelyyn tai muuhun äärimmäistä väritarkkuutta vaativaan työskentelyyn tällainen paneeli ei yksinkertaisesti sovi. Ongelmat tulevat selviksi viimeistään hieman katselukulmaa muuttelemalla, sillä kuvan värilämpötilat muuttuvat todella nopeasti. Sama suuomeksi: jos katsot näyttöä sivusta, värit vääristyvät (valkoinen antaa punertaa/kellertää ja niin edleleen). Pelatessa tai muussa multimediakäytössä katselukulmat alkavat itkettää vasta alhaalta katsottuna.

Yleensä ottaen olen aika tyytyväinen nykyiseen kokoonpanoon. Se ei ole paras mahdollinen, mutta pysyin hyvin halutussa budjetissa. Hommat tuntuvat ainakin tällä hetkellä pelittävän varsin hyvin, joten elämä palautunee pikku hiljaa uomiinsa. Käytännössä tämä tarkoittaa pitkiä istuntoja verkkopelien parissa ja juttuja vääntäessä – vähän tähän malliin.

Mmm… Prottia…

Kuten moni jo varmaan tietääkin, pohdin päätöksiäni yleensä perinpohjaisesti. Oli kyseessä sitten tietokoneen hiiri, peli, karkkipussi tai läppäri, käyn läpi vaihtoehtoja pitkään ja hartaasti. Läppäriä hankkiessani huomasin, kuinka tuskallista ostopäätöksen tekeminen voi olla. Markkinoilla on kymmeniä valmistajia ja kiljoona erilaista mallia, joissa on omat erikoisuutensa. Pyrin rajaamaan ehdokkaat Internetin maagisten tietolähteiden pohjalta muutamaan malliin. Prosessin aikana tajusin, että konsolia muiden mielipiteiden pohjalta valitsemaan lähtevä ihminen on toivottaman tehtävän edessä. Niin autojen, läppäreiden kuin konsolienkin kohdalla ihmisillä on omat mieltymykset. Jokaisessa valmistajasta voi kaivaa esiin vaikka minkälaista kommenttia. Lähdekritiikki nousee siis jälleen arvoon arvaamattomaan.

Osittain kaveirni suosituksesta valitsin valmistajaksi Asuksen. Verkossa yhtiön laitteita kehuttiin varsin muokattaviksi, kestäviksi ja suhteellisen laadukkaiksi. Asus tunnetaan varmasti paremmin komponenttien valmistajana, joten ajattelin tästäkin olevan jotain etua. Päädyin lopulta ostamaan M51SE-mallin, sillä se täytti perimmäiset kriteerini: alle 800 euron hintataso, digitaalinen ulostulo kuvalle, Intelin kaksiytiminen prosessori, WLAN, bluetooth, 3 gigatavua muistia ja 15,4” laajakuvanäytö. Bonuksiksi on laskettava sisäänrakennettu webbikamera, yllättävän normaali näppäimistö ja näytön 1440×900-resoluutio.

Paketti saapui kiitettävän rivakasti vaasalaiselta Multitronicilta suoraan kotiovelle. Hyvin pakattu paketti piti sisällään läppärin ja perustarvikkeiden lisäksi Logitechin valmistaman optisen minihiiren ja kantolaukun läppärille, mikä on hyvä juttu näin ensimmäistä kannettavaa ostavalle. Kantolaukku osoittautui vieläpä sangen toimivaksi kapistukseksi muutaman reissun perusteella. Ensivaikutelma laitteesta oli hieman ristiriitainen. Kansi on tyylikkään kiiltelevä, mutta kiiltelevyys on viety jopa hieman yli suunnittelussa. Pohjaa ja näppäimistöä lukuun ottamatta kaikki osat kiiltävät kuin viimeistä päivää, myös näyttö. Käytän yleensä läppäriä huoneessani, joten valaistuksesta ei ole vielä muodostunut ongelmaa, mutta jossain erittäin hyvin valaistuissa tiloissa näytön heijastus saattaa ruveta häiritsemään. Toisaalta niin kutsutun ”glossy”-päällysteen ansiosta värit ovat erittäin raikkaat ja hyvät katsella.

Rakenteeltaan M51SE vaikuttaa pätevältä. Kämmenen lepopaikkana tomiva alue antaa jonkin verran periksi painettaessa, mutta se ei kuitenkaan päästele minkäänlaisia pelottavia ääniä. Näppäimistö osoittauti varsin miellyttäväksi, sillä olin totutellut Logitechin näppäimistöllä jo mataliin nappeihin. Lähinnä nuolinäppäinten kummallinen sijoittelu jaksoi ihmetyttää. Ctrl-näppäin oli onneksi aseteltu kulmaan ja Fn-nappi sen oikealle puolelle välttämäään ikäviä sekaannuksia. Touchpadin pinnoite on hieman ristiriitainen. Se kiiltelee ja tuntuu pikkuriikkisen tahmealta, mutta mitään suuria ongelmia sen käyttämisessä ei ollut. Touchpad olisi voitu myös sijoittaa järkevämmin, sillä nyt se käsi menee näppäimistöä käytettäessä liian helposi sen päälle. Luonnollinen paikka Touchpadille olisi ollut suoraan spacen alapuolella. Käytän konettani kuitenkin pääasiassa erillisen hiiren ja näppäimistön avulla, joten ongelmat eivät pääse erityisesti vaivaamaan.Sen sijaan USB-porttien määrä olisi voitu suosiolla nostaa kolmesta neljään, sillä nyt näppäimistö, hiiri ja ulkoinen kiintolevy syövät suoraan koneen USB-paikat ilman erillistä jakajaa.

Paketin erikoisuuksia ovat sormenjälkitunnistin ja sisäänrakennettu webbikamera. Ensin mainittu ominaisuus on sinänsä turhaa hienostelua, mutta toisaalta sisäänkirjautuminen sormea näyttämällä tuntuu varsin eeppisen kätevältä. Myös webbikamera tarjoaa vaihtoehtoisen sisäänkirjautumistavan, sillä läppäri osaa halutessa tunnistaa käyttäjän kasvot kameran avulla. En ole kyseistä toimintoa edes kokeillut, joten en uskalla siitä mitään mennä sanomaan. Peruskäytössä kamera kuitenkin toimii hyvin, jos haluaa vaikka tsättäillä m3s3n kautta Haks… komean nuoren miehen kanssa, tanssia kameralle lammasliivit päällä tai ottaa pikaisen kuvan omasta pärstästään.

Läppäri ei lämpene kohtuuttomasti, vaikka kierrokset kävisivät korkealla pidemmänkin tovin. Ääntä siitä kyllä kovimman stressin alla lähtee, mutta laitteen saa tarvittaessa kytkettyä Windowsista hiljaiselle toimistokäytöllse sopivaan tilaan, jolloin prosessoria alikellotetaan ja suorituskykyä menetetään jonkin verran. Internetissä surffaillessa ja arkipäiväisiä temppuja tehdessä tätä ei kuitenkaan tullut mitenkään erityisesti pantua merkille. HD-videoita katsottaessa suoritustasoa kannattaa silti nostaa. Liitin läppärin kotikotona VGA:n kautta 17” LCD-näyttöön ja yhdistelmä toimi varsin hyvin. DVI-liitäntää olisi tarkoitus hyödyntää uuden 24” näytön kanssa, kunhan kyseinen rotjake vain tiensä tänne asunnolleni asti löytää.

En hommannut tätä konetta pelitarkoituksiin, sillä uskon konsoleiden ajavan sen tehtävän jatkossakin. Jos PC-pelit käyvät enemmänkin himottamaan, voin hankkia siihen tehtävänä sopivan pöytäkoneen myöhemmin. Lyhyellä kokeilulla totesin, että Call of Duty 4 pyörii, kunhan asetuksista karsii. World in Conlfict pyörii varsin sulavasti sekin, mutta suurten räjähdysten aikana on havaittavissa melkoista hidastumista. En turkinut sen tarkemmin, kuinka nämä hyytymiset vaikuttavat pelattavuuteen, vaan tyydyin tutkimaan pelin sisäisen testin tarjoamia ruudunpäivityslukuja. Uusimpiin peleihin Atin Radeon HD 3470 -näytönohjaimella ei varmasti potku riitä, mutta vanhemmista peleistä sillä voi nauttia, kun on valmis karsimaan graafisista karkeista.

Windows Vista on käyttäjärjestelmänä minulle uusi tuttavuus. Pientä kontaktia siihen ehdin saada tuttujen läppäreillä. M51SE:n mukana tuli tavalliseen tapaan käyttiksen Home Premium -versio. Tähän saakka olen ollut positiivisesti yllättynyt sen toimivuudesta. Ehkä valituksen vähyys johtuu siitä, että olin tottunut käyttämään purkkaviritelmin kasassa pysyvällä kotikoneellani täyteen ahdettua XP:tä. Vistan kanssa työskenteleminen on joka tapauksessa sujunut sutjakkaasti, eikä läppäri ole osoitellut tukehtumisen merkkejä. Käyttöjärjestelmä sisältää pari oivan käytännöllistä uudistusta, josita mainittakoon Start- eli Käynnistä-valikon uusiminen. Nyt käyttäjä voi hakea koneeltaan ohjelmia ja tiedostoja painamalla Windows-nappia ja kirjoittamalla hakukenttään haluamansa termin. Kyseinen ominaisuus on osoittautunut erittäin käteväksi työkaluksi. Muuten näkyvimmät uudistukset ovat pääasiassa visuaalisia. Ulkoiselta olemukseltaan Vista muistuttaakin yllättävän paljon Macilla näkemääni OS X Leopardia (korjatkaa, jos olen väärässä). Kokonaisuus siis miellyttää silmää. Visuaalisella kikkailulla ei periaatteessa ole mitään merkitystä, mutta myönnän ihastelleeni tovin uutta Flip3D-toimintoa. Alt+tab on silti edelleen se kätevin tapa vaihtaa ikkunoiden välillä.

Joitakin kummallisia lapsuksia Vistaan joka tapauksessa kuuluu, enkä kaikkiin olevielä varmasti edes törmännyt. Näistä ilmeisin on Task managerin piilottaminen valikon taakse. Eniten Vistassa harmittaa kuitenkin se, etteivät Pinnacle Studio 10 -ohjelmisto ja koneeseen yhdistettävä Dazzle Video Creator Platinum suostu toimimaan Vistassa. Tilanne on ehkä korjattavissa uudella ohjelmistolla, mutta se taasen vaatisi todennäköisesti rahallisia uhrauksia. Tiesin ongelmasta ennakkoon, joten se ei tullut minkäänlaisena yllätyksenä. Käytännnössähän tämä tarkoittaa sitä, etta ainakaan vähään aikaan en pääse nauhoittelemaan mitään uutta materiaalia. Toisaalta uudessa näytössä ei ole komposiitille/komponentille/scartille edes paikkaa, joten tilanne on eräällä tavalla balanssissa. Tulevaisuus saattaa tuoda ihmeitä tullessaan, mutta siitä ei vielä sen enempää

Kokonaisuutena olen läppäriin varsin tyytyväinen, sillä se on tähän asti täyttänyt vaatimukseni kiitettävästi. En käytännössä voinut odottaa, että Intelin uutta Montevina-alustaa hyödyntävät läppärit ryntäisivät laajemmalti markkinoille, mutta toisaalta odottamalla ei kyllä kannata tietokonemarkkinoille lähteä, sillä tekniikka kehittyy huimaa vauhtia ja aina on jotain uutta odotettavaa.